Taisto riisipuuroa vastaan

Äitini tietää, että minun suurinta herkkua jouluisin on riisipuuro. Riisipuuro on meillä kuulunut vain jouluruokiin ja siksi se on arvostetun harvinaista herkkua.
Vaikka pidän riisipuurosta niin paljon, en sitä koskaan ole oppinut itse tekemään.
Jooh,eihän puuro teko vaikeaa voi olla. Mutta kuulkaas, voi se olla. Ainakin minulle. Tällaiselle jännittäjälle. Maitopohjaisten puurojen teko on vaikeaa ja äärimmäisen jännittävää puuhaa. Palaako se pohjaan ja alkaa haista pahalle, vai kuohuuko maito kattilan laitojen yli. Ja auta armias se kattilan siivoaminen puuron valmistumisen jälkeen. Huoh.

Äidilläni on sellainen haudutuskattila ja hän saa puuron teon näyttämään NIIN rauhalliselta toiminnalta. Olenkin jo aikaisemmin blogissani maininnut jouluaatosta, kuinka äiti varhain aamulla istuu keittiön pöydän ääressä kynttilän kajossa ja hellalla keittyy hiljalleen riisipuuro. Joululaulut soi taustalla. Tuo mielikuva on niin vahvana mielessäni ja olen tahtonut samankaltaista puuronlaittohetkeä itsellenikin. Äitini päätti minua auttaa asiassa muutama vuosi sitten ja osti minulle oman haudutuskattilan.
Olin äärimmäisen innoissani kattilasta ja ajattelin, että nyt saan valmistettua omat riisipuurot ilman kaaosta ja tuskaa. Hmmmm...ei mennyt niin kuin strömsöössä, sanotaan.

Tästä on aikaa tosiaan vuosia, kun kokeilin haudutuskattilaa ensimmäistä kertaa. Puheyhtyes äitiin oli melkein koko rumban ajan puhelimen välityksellä. Tilanne oli hyvinkin jännittynyt. Sillä olin yksin vastuussa koko tuotoksesta. Alkuvalmistelut tuottivat hikeä selkään ja hermostuneisuuteni kasvoi.
Olin laittanut kattilan alaosaan liian paljon vettä, joten kun se alkoi kiehua alkoi päälimmäinen  kattilanosa pomppia  hervottomasti veden päällä ja roiski pelottavasti kuumaa vettä ympäri hellaa. Äiti rauhallisesti neuvoi, vähentämään vettä pois. Tein työtä käskettyä ja tilanne rauhoittui. Vaikka tuo kaaoksen ilmapiiri jäi leijumaan keittiön touhujen ylle jatkoin puuron valmistamista rohkeasti. Pääsimmin hyvinkin pikaisesti hetkeen, jolloin maito kaadetaan riisien joukkoon. Tiesin, että nyt alkaa se seesteisin vaihe ja, että ollaan ikään kuin loppusuoralla. Tajusin,  että nyt on se oikea hetki sytyttää muutama kynttilä ja huokaista.
Lopetimme äidin kanssa puhelun, sillä nyt alkoi odottelu.

Ja todellakin odottelu alkoi.

Minä olen hyvin kärsimätön ihminen ja reilun tunnin verran kun odottaa puuron valmistumista....ON AIVAN LIIAN PITKÄ AIKA. Soitin äidille, hiukan tuohtuneena, ja haukoin koko saamarin haudutuskattilan. Noh, äitini ei hermostunut vaan pyysi minua nostamaan päälimmäisen kattilanosan. Sen nostettuani huomaan, että vesi on kadonnut alimmasta osasta kokonaan. Näin ollen, puuro ei valmistu. Ei haudu ei. Oli aika sammuttaa kynttilät ja ryhtyä hommiin jälleen.
Puuro valmistui kyllä, mutta hetki oli pilalla ja olin täysin traumatisoitunut. Haudutuskattila on siitä lähtien lojunut kaappiemme kätköissä, kuin mörkönä.

Nyt vietämme mieheni kanssa joulua kahdestaan ja on hiukan ahdistanut tuo puuron teko. Vuosien saatossa on itsevarmuutta tullut kuitenkin lisää ja olen nähnyt lukuisia jouluja aikuisiällä, kuinka äiti puuronsa keittää. Näin ollen tunsin itseni rohkeaksi, niinpä tartuin eilen  härkää sarvista ja kaivoin kattilan hellalle ja ryhdyin hommiin. Ryhdyin hommiin jälleen, vuosien tauon jälkeen, hiukan hermostuneena, mutta uskokaa tai älkää. Puuron teko onnistui ilman suurempaa stressiä ja alle tunnissa! Niin ja ei tarvinnut äidille soittaa. WAU!! Minä tein sen!!

Nyt tätä postausta kirjoittaessani hautuu samalla riisipuuro kattilassa jälleen ja palaa keittiön pöydällä ne kynttilät.

Näillä tunnelmilla toivotan teille kaikille oikein tunnelmallista joulua.