Yksinoloa

Viime viikon lauantaiaamuna mieheni lähti, joka vuotiselle kalastusreissulleen Norjaan. Tällä kerralla reissu on noin viikon mittainen. Sillä välin minä olen ajatellut viettää rentouttavaa yksinoloa.

Lauantaina meni päivä mukavasti töissä. Reippaasti kävelin töistä kotiin ja suihkun raikastamana heittäydyin sängylle katsomaan sinkkuelämää sarjaa. Niin, ja tietenkin söin lakuja makeanhimooni. Aamulla kun olin herännyt suhteellisen aikaisin, voitti uni minut hyvissä ajoin ja nukuin x-asennossa sängyllä, koirat välittömässä läheisyydessäni.
Hyvin nukutun yön jälkeen koitti vapaapäivä ja sen kunniaksi ajattelin valmistaa maukkaan aamupalan. Jääkaapissamme oli avaamaton pekonipaketti ja päätin ne kypsentää pannulla mukavan rapeiksi. Siinä aamupalan valmistuksen ohessa tuli touhuttua myös kaikkea muuta ja unohdin tyystin ne pekonit.
Hetken kuluttua kodissamme leijaili hyvinkin tukala ja raskas pekonin käry ja lähes hiileksi tummuneet lihaviipaleet lensivät roskiin. Savu yskitti ja kirvelytti silmiäni. Koiria tuo savu lähinnä aivastutti. Totesin hyvin nopeasti ettei meidän kolmen ole hyvä olla kotona. Niinpä lähdimme nälkäisinä hiukkasen ulkoilemaan.
Kotiin kun palasimme, haisi se edelleen kuin torigrillin keittiö ja siitä sai alkunsa hulvaton siivouspäivä.
Siinä parisen tuntia siivottuani tuoksui koti sitruunalta. Ilta toi sitten mukanaan pienen ikävän ja se vaivasi mieltäni nukkumaan mennessäni.

Eilinen päivä hujahti ohitseni niin etten huomannutkaan. Töitä ja ystävän lenkkiseura pitivät ajatukseni kurissa ja niin ilta oli oikeinkin onnistunut. Pieni lasi viiniä ja askartelua.
Tänään minusta on tuntunut, että eilinen oli kuin tyyntä myrskyn edellä, nimittäin illalla meidän nuorin koiramme Kosti päätti olla uteliaan uhmakas ja karkasi kottoa. Typeryyttäni luotin koiraan. Ajattelin, että eihän se nyt kynnyksen yli mene, kun ei ole mennyt ennenkään.
Eihän siinä, toimeen oli tartuttava ja niinpä säntäsin Kostin perään, joka viiletti jo parkkipaikalla. Siinä ei paljoa kerennyt katsomaan mitä päällä on kun lähdin hädissäni ja vittuuntuneena parkkipaikalle houkuttelemaan koiraa takaisin sisälle. Se tunteiden kirjo mitä siinä parkkipaikalla kerkesin kokea oli hyvinkin tyhjentävää. Niinpä uskon loppuillan menevän mutkattomasti.

Tällä tavalla minä olen viettänyt tätä rentouttavaa yksinoloa...ihan hirvittää mitä loppuviikko tuo tullessaan. Nyt on kuitnekin aika hiukan huokaista ja tanssittava olohuoneen lattialla.