maanantai 11. helmikuuta 2019

Milloin viimeksi....

Seurailen Karoliina Pentikäistä instagramissa ja lueskelen hänen blogiaan Kolmistaan. Blogista löysin matkaani hauskan Viimeksi minä -haasteen. Tartu sinäkin tähän haasteeseen!

Viimeksi minä...

...ilahduin

kun veljeni laittoi minulle videotervehdyksen perjantaina. Hänestä kuulee niin harvoin, sillä kolmivuorotyö ja hektinen lapsiperheen arki kuljettaa päiviä eteenpäin vauhdilla. 

...nauroin

oikein kunnolla töissä. Nauroin niin, että vatsaan sattui ja silmistä valui kyyneleet. Ei sellaista työpäivää vielä ole ollut ettetkö jossakin vaiheessa olisi purskahtanut nauramaan. 

...itkin

viikko sitten, kun äitini oli joutunut luopumaan kolme vuotiaasta kissastaan. Itkin toki kissan puolesta, mutta enemmän äidin. Oli lohdutonta kuunnella oman äidin surua, kun hän oli menettänyt jotain tärkeää. Tuntuu, ettei lohduttavia sanoja löydy ja tuntuu pahalta, kun välimatkaa on niin paljon ettei pysty edes halaamaan. 

...suutuin

paikallisliikenteelle. "Ehän mie mittään mistään tajua, mut' sen miä vaan sanon että" aikatauluja voisi hiukan muuttaa löyhemmiksi, jottei olisi kuljettajilla niin valtaisa kiire. Kiire kun on, niin tapaturmia sattuu kyytiläisten joukossa ja bussipysäkkien ohitse ajetaan, kun ei ole jokaisen kohdalla aikaa pysähtyä. Odotan jo kovasti lumetonta aikaa vuodesta, milloin pääsee pyörällä joka paikkaan. 

...harmistuin

siitä, kuinka eräällä tuntemallani ihmisellä on vain asioista negatiivista sanottavaa. On surullista huomata kuinka negaation kautta joku voi asioita katsella. Sellaisen ihmisen kuunteleminen on myös puuduttavaa. 

...häkellyin

täysin, kun mieheni oli ostanut itselleen porakoneen. Hän ei todellakaan ole mikään remonttireiska jonka vuoksi olemme pieneenkin remonttiin tarvinneet ulkopuolisen apua ja minkä takia kaapeistamme ei juurikaan löydy kuin perustyökaluja esim. vasara ja ruuvimeisseli. Niinpä häkeillyin täysin kun hän laittoi minulle ylpeänä viestin, että on hankkinut porakoneen. Mitä tietenkin kysyin, että "miksi" johon hän vastasi huvittuneen "kyllä tämän ikäisellä miehellä pitää oma porakone olla". Nyt minulla on kotonani, kohta keski-ikäinen, remonttireiska ja voin pohtia minne seuraavaksi tahdon hyllyjä tai tauluja ripustaa.

...kokeilin jotain uutta

maistalla jälkiruoassa olevaa hunajakennoa. Se oli koostumukseltaan marenkimainen. Sitä syödessä maistoin tietenkin hunajan, mutta suuhuni jäi juolupiparin maku. Aika hauska, vai mitä?

...urheilin

vuosia sitten. Noloa myöntää, mutta niin se vain on. Olen aika lööperiksi heittänyt omasta fyysisestä kunnosta pitämisen. 

...luin

claire Macintoshin kirjan Anna Minun Olla loppuun. Minä en ole ollut dekkareiden ystävä juuri koskaan, mutta tämän daamin kirjoitukset ovat kolahtaneet minuun täysin. Kirjat pitävät jännityksessään koko lukukokemuksen ajan ja niiden tarinoiden yllätyksellisyys on käsittämätöntä. Odotan jo kovasti, milloin häneltä ilmestyy uusi kirja. 

...söin

Ravintolassa viime lauantaina. Täällä Mikkelissä keskustassa sijaitsevan Naisvuoren juurella on vanha työväentalo, paikkalliset kutsuvat sitä Töpäriksi. Paikka toimii tänä päivänä kuitenkin Kulttuuritalo Tempo nimellä. Tempossa on Lumo niminen ravintola mikä on miljööltään äärimmäisen kaunis ja raikas. Pari viikko sitten kävin siellä ensimmäisen kerran ja nyt lauantaina toistamiseen syömässä hiiligrilliluonaan. Ruoka oli kevyttä, erilaista ja paikan tunnelma teki ruokailusta elämyksen. Jonain päivänä tahdon käydä em. paikassa nauttimassa myös arkipäivänä lounaan.

...herkuttelin

viime viikolla, kun oli Runebergin päivä. Ne tortut ovat NIIN hyviä. 

...ostin

iittalan uuden Raami astiaston merensinisiä juomalaseja. Tahtoisin vielä niitä samallenvihreitäkin. Tämä astiasto on Jasper Morrisonin suunnittelema. 

...tapasin

pari viikkoa sitten hyvää ystävääni. Kiire sekä kaamos ovat minut vieneet mukanaan ja senpä vuoksi en ole ketään juurikaan tavannut. Toivottavasti valoisammat päivä saavat minut kuoriutumaan pesästään ja olemaan aktiivisempi ystävä.

...päätin

että, viikolla olisi vain yksi herkuttelupäivä. Uskon pystyväni siihen. 

...inspiroiduin

siitä, kun työpaikkani osallistui valtakunnalliseen projektiin nimeltä 100 minuuttia taidetta. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti